tiistai 17. helmikuuta 2009

Olisin rakastunut

Rakkaus on...
Rakkaus on aarre joka on vaikea löytää.
Ja se on vielä vaikeampi säilyttää.
Rakkaus on lahja joltakulta suuremmalta.
Se on toiveita ja pelkoa.
Uskoa ja haaveita.
Rakkaus on aarre jonka sinä loit sydämeeni.
Olet se ensimmäinen jonka kasvot haluan nähdä aamulla.
Olet se joka saa kasvoilleni hymyn.
Luot synkkäänkin päivääni auringon.
Saat itkeneisiinkin silmiin näkymään ilon.
Osaat kertoa ilman sanoja kuinka paljon merkitsen.
Ja saat minut tuntemaan itseni täydelliseksi.
Koska olen täydellisen mielestä täydellinen.
Luulin sen olevan suurta, että saan rakastaa sinua.
Mutta tiedän nyt, että se on suurempaa, että sinä rakastat myös minua.
*******************************************
Jos ihminen tekee päätöksiä tunteen mukaan, onko se oikein?
Jos ihminen tekee päätöksiä järjen mukaan, onko se oikein?
Jos ihminen tekee päätöksiä miettimättä mitään, onko se sitten oikein?
Ihmiset tekevät päätöksiä.
Ovat kovin varmoja, että valitsivat oikein.
Mutta kuluu pari minuuttia, tuntia, tai päivää.
Ja he huomaavat tehneensä virheen.
Virheen jota on joskus melkein mahdoton korjata.
Minä tein joskus virheen.
Ja kadun sitä.
En osannut korjata sitä.
Koitin elää virheeni kanssa, mutta silti kaipasin toivoa, että saisin anteeksi.
Ja ehkä saan anteeksi.
Jos uskaltaisin pyytää.
Haluaisin katsoa sinua silmiin, sanoa sen sanan.
Antaisitko siihen mahdollisuuden.
Olen pahoillani.
Tein väärin. Ja tiedän sen.
Voin itkeä tuntikausia välittämättä muusta maailmasta.
Tai voin itkeä tuntikausia koska välitän liikaa muusta maailmasta.
Ihmisen kyyneleet saa aikaan moni erilainen asia.
Kun itken, en välitä siitä millaista tuskaa tuotan muille,
kun he näkevät minun itkevän.
Ja kun he tietävät etteivät voi auttaa.
Mutta kun saan toisen ihmisen silmäkulmaan
edes yhden kyyneleen oman tuskani takia.
Se on se tuska joka heijastuu toisen ihmisen silmistä minun vuokseni.
Ja silloin omat kyyneleeni katoavat.
Koska eihän kukaan halua toisen kärsivän sinun vuoksesi.
Ja siksi nostan pääni ja kuivaan sinun kyyneleesi.
Kyyneleesi jotka todistavat oikeat tunteesi.
Kyyneleet jotka todistavat sinun oikeasti välittävän minusta.


Pelkään.
Pelkään aina.
Se on kuin arkirutiiria minulle.
Pelkään pimeää, hyönteisiä, yksinäisyyttä.
Pelkään sitä, että menetän sinut.
Ensin pelkäsin, että itse haluan menettää sinut.
Sitten pelkäsin, että me menetämme toisemme.
Ja nyt pelkään, että sinä tahtoisit menettää minut.
Pelko on osa elämääni.
Se on pieni pala mieltäni, maailmaani.
Ja vaikka yritän kylvää sen pois, niin se palaa takaisin erimuodossa.

Suljen silmäni.
Katson sitä mitä en nää.
Tärisen.
Pitelen tyynyä sylissäni ja tunnen kyyneleet.
Yritän estää ne.
Ne valtavat mieleni.
Kosket minuun, haluan sinut pois.
Haluan sinun olevan koskematta.
Älä koske. Älä katso.
Anna mun kadota.
Anna mun unohtaa.
Jos kosket hajoan tuhansiksi palasiksi.
Romahdan.
En jaksa sitä.
Miksi eivä ihmiset tajua, että haluan unohtaa.
Haluan olla.
Ja silti.
Vaikka jätätte minut yksin.
Se ei mene ohi.
Älä mene.
Kun ihminen katsoo toista silmiin,
ja tuntee oudon kaipuun sisällään, onko se rakkautta?
Onko se rakkautta jos pelkää toisen menettämistä niin
että menettää toisen?
Kutsutaanko sitä raukkaudeksi,
kun ei uskalla toiselle kertoa pelkoaan, koska pelkää tämän pelkäävän?
Sanovatko ihmiset toisen olevan onnellinen
kun hän osaa vain ajatella toista ihmistä ja silti pysyä maanpinnalla?
Kuiskaavatko ihmiset kateudesta toiselle
jos tämä esittää olevansa onnellinen?
Voiko ihminen olla rakastanut ja samalla pelätä ettei ole.
Olenko minä rakastunut?
Vai rakastanko tunnetta että olisin rakastunut.

Ei kommentteja: